Positiivisuudesta

Joskus sitä on niitä hetkiä, kun tuntuu, ettei mikään onnistu tai ettei  mikään onnistu. Joskus on vain niitä hetkiä, kun tuntee olonsa totaalisen luuseriksi.
Itse olen aina ollut niitä, jotka haluavat itkeä itkunsa yksin. En oikeastaan tiedä miksi.
Olen hirveän huono pyytämään apua. Olen tottunut pärjäämään yksin ja avun pyytäminen tuntuu aina jollain tavalla epäonnistumiselta.
Mutta miksi?
Tuntuu, että elämme kultturissa, jossa on vain pakko pärjätä. Voit joko pysyä vauhdissa tai pudota kyydistä.
Että se, joka ei jaksa, osaa tai pärjää vain lakaistaan maton alle, ja josta puhutaan sitten sivulauseessa kissanristiäisissä.
Se, joka epäonnistui. Se joka ei saanut töitä/miestä/naista/lasta. Se joka teki asiat eri tavalla.
Ja se mikä eniten ärsyttää, on se, että joskus tekee hyvää sanoa, että menee päin helvettiä.
En kannata pessimismiä tai ikivanhoissa liemissä rypemistä, mutta en myöskään sitä, että koskaan ei saa mennä huonosti. Totta kai saa, ja jos menee päin helvettiä, niin ei se sillä parane, että sitä peittelee. Joskus sitä saa ja pitää vain olla rehellisesti ärsyyntynyt, surullinen tai mitä ikinä.

 Luin taannoin Annasta jutun siitä, miten lapsuudenperheen roolit vaikuttavat myös parisuhteessa. Aloin miettiä asiaa, koska olen perehtynyt aiheeseen aiemminkin. Totta kai se vaikuttaa, mihin asemaan on perheessään syntynyt.
Itse olen esikoinen, olen tottunut olemaan reipas ja vastuussa muista. Alakouluikäisenä hain kaksi vuotta nuorempaa siskoa iltapäiväkerhosta ja tajusin huolestua, jos hän ei tullut suoraan kotiin koulusta, niin kuin oli sovittu. Olen omaksunut ajatuksen, että minun on pakko olla reipas ja pärjätä, koska minuun luotetaan.
En tiedä missä vaiheessa reippaus kääntyi itseäni vastaan.
Tai oikeammin jäi päälle.
Äitini sanoi joskus, miten on aina luottanut minuun siinä, missä pelännyt siskoni puolesta. Hän sanoi aina tiennensä, että minä pärjään.

Ja minähän pärjään. En itsekään epäile sitä. Minä pärjään kyllä.
Se vain, että jostain syystä unohdin opetella, miten ei pärjätä. Unohdin opetella, miten pyydetään apua tai miten myönnetään heikkoutemme jonkun toisen seurassa. Jotenkin kuvittelen, että pitää olla vahva ja jaksaa, vaikka mikä olisi. Haavani nuolen sitten yksin.
Eikä siinä varmasti muuten mitään, mutta se avun pyytäminen.
Joskus sitä ihminen vain tarvitsee apua. Joskus minä tarvitsen apua.
Ja se on ihan okei. Ei aina tarvitse hymyillä, olla positiivinen ja pärjätä.
Voi sitä joskus pyytää apuakin.
Koska rehellisesti sanottuna sen kaiken roskan kerääminen sisälle uuvuttaa.
Ja vielä enenmmän uuvuttaa, kun joutuu hymyilemään entistä leveämmin sitä uupumusta peittääkseen.