Sunnuntaitunnelmia

Sunnuntaita!

On ihan parasta, kun viikonloppuaamut alkavat järjettömällä yliannostuksella kahvia ja tv-hömppäuusinnoilla. Oma lauantaiaamusuosikkini Matkaoppaat ei jostain syystä eilen tullutkaan, mikä oli pienoinen järkytys. Tänään kuitenkin päivän pelasti Maajussille morsian sekä salkkarit.
Tunnustaako kukaan muu kyseisiä sarjoja seuraavansa?

Kahvia on kulunut jopa kaltaiselleni kofeiiniaddiktille hirveä määrä, mutta valitettavasti silti runokirjojen keskelle hautautuminen ei houkuttele yhtään.
Runous on itselleni kirjallisuuden lajeista ehdottomasti haastavin ja melkein aina enemmän pakkopulla kuin viihdykettä.
Päivä runoanalyysin parissa onkin melko vastenmielinen ajatus, mutta eipä asiaa voi auttaakaan. Pakko mikä pakko. Vaikka rehellisesti sanottuna suursiivous tuntuisi hyvinkin houkuttelevalta juuri nyt.

Piilopaikka

Kirjoittelin Majakkasaaripostauksessa siitä, miten meren äärellä tunnen aina olevani oikeassa paikassa. Meri liittyy voimakkaasti myös suosikkipiilopaikkaani Tukholmassa. Vaikka olen työpaikassani koko ajan meren ympäröimänä, nautin aina, kun pääsen hetkeksi raittiiseen ilmaan ja jonnekin, missä voin olla näkymätön, kuka tahansa. Paikka löytyy Skeppsholmenista
Kävelen joko Gamla Stanin läpi tai vain ohitan sen rannan kautta, sitten vain Strömbrunin yli ja eteenpäin rannanvierustaa muun muassa Grand Hotelin ohitse ja vielä Skeppsholmsbrunin yli.
Saarelta löytyy muun muassa Moderna Museet sekä Kungliga Konsthögskolan, mutta ne eivät itseäni muutaman tunnin "karkumatkoilla" kiinnosta, vaan tyydyn istuskelemaan rannassa vesipullon kanssa (aina haaveilen kahvista, mutta jostain syystä en ikinä kuitenkaan sitä saa aikaiseksi ostaa mistään matkan varrelta) ja tuijottelen merta.

Yleensä minulla on mahdollisuus näihin päiväkävelyihin vain syksyisin ja keväisin, koska teen toista linjaa muina vuodenaikoina, mutta syksy ja kevät ovatkin parhaita vuodenaikoja kyseiselle paikalla. Keväällä se muistuttaa tulevasta kesästä, kun rantakivikot sulavat ja lumikasat pienenevät. Kesän jälkeen taas nauttii syksyisenraikkaasta ilmasta ja synkästä vedestä.

Siinä istuessa tulee olo, että voisin ehdottomasti asua Tukholmassa. Olen jo pidemmän aikaa miettinyt, että sinne voisi olla kiva muuttaa ainakin hetkeksi, ihan jo ruotsia paremmin oppiaksenikin.
Syksyllä onkin edessä ns. olosuhteiden pakosta muutto johonkin, mutta totta puhuen odotan jo tätä pakollista uutta alkua. Olen huono tekemään asioita ilman pakkoa. Helposti jämähdän siihen tuttuun ja turvalliseen, koska se on helppoa.
Mutta koska vuokraisäntäni palaa syksyllä, minun on aika lähteä. Nyt vain pitäisi keksiä, että minne. Hinku olisi lähteä Tukholmaan, mutta se vaikeuttaisi opiskeluja. Vaikka eihän tuo ylitys mikään mahdoton matka olisi ja töitäkin pystyisin jatkamaan.
Voi kun saisinkin jostain rohkeutta oikeasti toteuttaa tuo suunnitelma.
Ehkä piilopaikassani uskoisinkin siihen, mutta täällä kotisohvalla (tai oikeastaan sängyllä) päätös tuntuu huomattavasti pelottavammalta.
Voi että, kun joku vaan tulisi ja sanoisi, että nyt lähdetään, eikä antaisi vaihtoehtoja. Mistähän haltijakummin voi rekrytoida?

Pahoittelen onnetonta kuvanlaatua (varsinkin kahdessa ensimmäisessä), kuvat on napattu kiireessä puhelimen kameralla.

Ajatuksia - liikaa vai liian vähän?

Joskus mietin, onko normaalia ajatella niin paljon, kun itse ajattelen.
Aloin ensimmäisen kerran miettiä asiaa, kun kämppikseni selitii, miten hänellä soi melkein aina joku kappale päässä.
Kyllähän nyt itse kullakin joskus joku (yleensä se rasittavin) renkutus jämähtää päähän, mutta normaalisti päässäni ei paljon laulella. Sen sijaan minulla on huomattavia vaikeuksia keskittyä esimerkiksi luennoilla tai töissä. Ajatukset alkavat harhailla ja kelailen päässäni huomaamattani jotain keskustelua, kehittelen juonta tai pohdin muuten vain jotain enemmän tai vähemmän olennaista.
Joskus olen tajunnut, että joku on oikeasti luullut minua hieman yksinkertaiseksi, kun olen liian monta kertaa ollut täysin kujalla tilanteesta, kun olen ollut syventyneenä omiin ajatuksiini. (Tarkemmin sanottuna melkein kaikki työpaikallani ovat luulleet.)

Minulla on onneton suuntavaisto, ei tarvitse montaa metriä kävellä väärään suuntaan, kun olen jo ihan hukassa. Tämäkin johtuu osaksi siitä, että kävelen yleensä ympäristölleni sokeana omiin ajatuksiini keskittyneenä.
Pikkusiskoni taas aina tietää missä ollaan tai minne mennään. Hän näkee aina kaiken, mukaanlukien keskellä katua tanssivat mummot.
Sen sijaan minulla on järjettömän hyvä ihmismuisti. Pienstä asti olen saanut selville asioita aikuisten sivulauseista ja rakentanut niistä kokonaista kuvaa päässäni.
Jos ystäväni ovat joskus maininneet jonkun minulle tuntemattoman henkilön, on hyvin todennäköistä, että muistan henkilön seuraavassakin keskustelussa. Olen monesti turhautunut, kun ihmiset alkavat puhua henkilöstä, josta ovat puhuneet aiemminkin ja aloittavat keskustelun, kun en tietäsi asiasta mitään.
Uskokaa pois, minä tiedän.
Olen yksinkertaisesti kiinnostunut ihmisistä.

Vähän liiankin paljon.
Pelkään nimittäin, että minulla on tulevaisuus oikein pahimman luokan Ulla Taalasmaana, kun nyt jo kehittelen jos minkälaisia teorioita naapurista kuuluviin outoihin ääniin.

Eikä siinä muuten mitään, asioiden pohtiminen on hauskaa, mutta joskus pelkään, että menetän oikeasta elämästä paljon, kun vietän niin paljon aikaa pääni sisällä.
Varsinkin kun se kaikki, mitä pohdin, ei ole kovinkaan kehittävää. Joskus mietin esimerkiksi sitä, miten puhelimet toimivat. En voi vaan ymmärtää, miten ihmeessä pystyn keskustelemaan toisella puolella maapalloa olevan ihmisien kanssa niin, että kykenemme kuulemaan toistemme äänet. Ei vain mene jakeluun.

Kysymys kuuluukin: Mietitkö vain vai teetkö myös? Jalat maassa vai pää pilvissä?

P.S. Ohessa kuvia syksyn Dublin-reissulta. Aurinko paistoi, mutta ilma alkoi olla jo raikkaan kirpeä. Voi että miten aloin äkkiä kaivata syksyä eilisen kesäfiilistelyn sijaan. Syksy on ehdottomasti lempivuodenaikani. Tuntuu, että se on ainoaa aikaa, jolloin ei tarvitse esittää mitään tai yrittää liikaa. Voi polttaa kynttilöitä, käyttää syysvärejä, kääriytyä vilttiin ja juoda luvattoman paljon kahvia. Parasta.

Majakkasaari

En varsinaisesti ole kesäihmisiä. En viihdy hyvin kuumassa enkä pidä yhtään auringonotosta, mikä on tietysti ihan hyvä, koska palan helposti.
 Mutta merestä pidän. Olen ehdottomasti meri-ihmisiä, vaikka on järvissäkin puolensa. Olen kuitenkin elänyt koko ikäni meren lähellä ja mökkeillyt kesät saaristossa.
Meressä on myös outo muumipappamainen vapaudenmaku. Meri ei pääty, se jatkuu muualla, rantautuu toiseen maahan ja sieltä taas seuraavaan. Se ei ole sidottu paikkaan ja sitä pitkin pääsee aina pois.
Ehkä sitten olen vähän muumipappa, tavallaan kaipaan aina pois, jonnekin. Ja tietysti pappamaiseen tapaan kaipaan aina takaisin, kun olen poissa.
Mutta jollain oudon sentimentaalisella tavalla meren äärellä ollessani en kaipaa minnekään.
Parasta on istua iltahämärässä rantakallioilla ja vain olla hetkessä. Sellaisiin hetkiin en yleensä kaipaa edes seuraa.
On vain ihanaa olla kerrankin hetkessä ja nauttia omasta seurastani.
Niitä hetkiä kyllä talvella kaipaa.

Kaivelin esiin kuvia Utön saarelta viime kesältä. Parina viime kesänä meillä on ollut tapana ystäväni kanssa astua Aurajoesta lähtevään M/S Aspöhön ja seilata paatilla viisituntinen matka Utön majakkasaarelle. 

Jos ette ole saaresta kuulleet, suosittelen ihmeessä tutustumaan ja ehdottomasti vierailemaan. Ainakin turkulaisille matkanteko sujuu kuin leikiten M/S Aspöllä, mikäs sen ihanampaa kuin istuskella kannella kylmää juomaa nauttien ja saaristomaisemia ihaillen (muistakaa suojakertoimet). Aspö liikennöi kesäaikaan keskiviikkoisin ja lauantaisin Turusta, Martinsillan kupeesta Utöseen. Paluu tapahtuu seuraavana iltana samaan paikkaan. Yöpyä voi niin Aspössä kuin itse saarellakin. Me olemme molemmilla kerroilla varanneet majapaikaksi viihtyisän matkustajakoti Fågellin, mutta muitakin vaihtoehtoja löytyy.

Ihastuin heti Utön karuun maisemaan. Vaikka olen saaristossa oleskellut, ei ulkosaariston karuus ollut tuttua, mutta miellytti suunnattomasti. Utö on Suomen eteläisin asuttu saari ja sen majakka on Suomen vanhin.

Saaren historiasta sen verran, että Estonia upposi noin 40 kilometriä Utöstä eteläkaakkoon ja pelastushelikopterit toivatkin saarelle onnettomuuden jälkeen sekä pelastuneita että hukkuneita.

Opastuskierroksella kuulee myös muita mielenkiintoisia, vaikkakin myös surullisia, faktoja saaresta ja suosittelenkin kierrokselle osallistumaan. Itsehän olen osallistunut kahdesti.

Estonian uppoamispaikan läheisyys tuli ensimmäisellä kerralla yllätyksenä, mutta houkutti ottamaan selvää katastrofista, jonka tapahtuessa olin liian nuori ymmärtämään koko kauheutta, mutta joka nyt alkoi kaltaistani laivaduunaria kiinnostamaan. 

Moinen kiinnostus ei ehkä kuitenkaan loppujen lopuksi ollut mikään loistoidea, sillä hetken aikaa tuntui töihinmeno hieman epävarmalta. En siis suosittele onnettomussraportteja heikkohermoisille.

Saarta kyllä sen sijaan.

Kirjoittelen aiheesta ehdottomasti lisää jatkossakin, sen verran rakas paikka minulle on. Mutta nyt vielä muutama kuva höpöttelyn sijaan :)

Apua, miten tulikin äkkiä ikävä kesää ja tätä paikkaa.

Alkoiko ketään muuta houkuttaa muumipappailu majakkasaarella? 

Materiamietteitä

Olen kauneudenpalvoja, mutta myös materialisti.
Kadehdin ihmisiä, joille tavarat eivät merkitse mitään. Minä en voisi luopua tavaroistani.
Yritän parhaani mukaan olla sortumatta kulutushysteriaan, mutta kaikkien ihanuuksien edessä se on huomattavan vaikeaa. Onneksi opiskelijan krooninen rahapuute estää suurimman hysterian.
Yrtän kuitenkin aina parhaani mukaan välttää hutiostoksia. Olen valmis maksamaan laadusta ja ostan mieluummin yhden hyvä kuin monta huonoa.
Tietyllä tavalla voisin nimittää itseäni pihiksi ihmiseksi. Ostan kuitenkin uusia vaatteita verrattain harvoin, en omista kovinkaan montaa paria kenkiä ja yritän tulla toimeen vähällä rahalla.
Toisaalta taas olen valmis käyttämään kertaostokseen naurettavan suuren summan rahaa, enkä muistele koskaan katkerana mitä mikäkin esine on maksanut. Kun maksu on hoidettu, iloisten vain tavaran olemassaolosta.

En laske oikeastaan itseäni sen paremmin kenkä- kuin laukkutytöksikään. Minä olen ikuinen sisustusintoilija. Rakastan kyllä ihania nahkalaukkuja ja -kenkiä, mutta niihin en koskaan käytä järjettömiä summia. Tai tietysti riippuu keneen vertaa. Jos kämppikseltäni kysytään, olen maksanut asusteistani omaisuuksia. Hän on nimittäin niitä, jotka muistavat kaikkien tavaroidensa hinnan, eikä se hinta koskaan ole kolminumeroista summaa. (Hyvä jos edes kaksinumeroista!)
En kuitenkaan ole valmis maksamaan tonnia laukusta tai kolmeasataa kengistä (lähellekään), mutta palvon designhuonekaluja. Paljoakaan liioittelematta voin kertoa, että sydämeni särkyi, kun Artekin liike hiljattain lopetti Turussa.
Omistan vain yhdet korkkarit (plus yhdet korolliset nilkkurit), mutta astoita löytyy suurinpiirtein koko kerrostalon tarpeisiin.
Ja mainittakoon vielä, että korkokenkien määrä on vähäinen, koska en osaa käyttää korkoja, mutta toisaalta en myöskään kokkaa mitenkään aktiivisesti, enkä ikinä pidä kutsuja.
En siis voi puolustella astiamäärääni mitenkään. En oikeasti tarvitsisi sellaista määrää, en vain voi luopuakaan niistä.

Minulle on tärkeää, että aina kun pesen käteni, voin ihastella kaunista käsipyyhettä ja että aina nukkumaan mennessä voin riemuita ihanista lakanoista. Joululahjaksi saamiani Finlaysonin pellavalakanoita rakastan niin paljon, etten raaski edes päiväpeittoa käyttää ja lakanoiden vaihtaminenkin tekee tiukkaa, vaikka muitakin kauniita yksilöitä kaapistani löytyy.
Omistan suuren kokoelman kivi-tuikkuja ja haaveilen vähintään yhtä massiivisesta kokoelmasta Iittalan Jars-purkkeja. Tällä hetkellä omistan niitä kaksi ja voi että ne piristävät päivääni. (Miten niin pienet ilot?)

Mutta sanottakoon materiarakkaudestani vielä sen verran, että minusta kaiken mitä ostan pitäisi kestää lapsenlapsilleni asti. Sain äidiltäni taannoin edesmenneen isoisäni (!) vahnan villapaidan, kun valitin, että tarvitsisin villapaidan, jota voi käyttää reippailla kävelylenkeillä kuoritakin alla. Ja se villapaita on muuten täydellisessä kunnossa. En nyt halua kuulostaa valittavalta mummolta, mutta miksi vaatteet ovat nykyään niin tolkuttoman huonolaatuisia? Voisinpa nimittäin veikata, että se villapaita kestää omille lapsenlapsilleni siinä, missä omani eivät kestä edes seuraavaan sukupolveen.
Pääsinpäs taas kritisoimaan :)

Jos löytyy tietoa, mistä entisajan laatua voi nykypäivänä ostaa, kertokaa ihmeessä. Nimim. se isoisänsä vaatteita käyttävä friikki.

Pienen ihmisen murheet

Kaikilla on varmasti niitä hetkiä, kun yrittää tasapainotella muutenkin ohuella nuoralla ja joku vielä tulee ja kippaa soralastin niskaan.
Niitä hetkiä, kun rahat on muutenkin vähissä ja vakuutuslaskut saapuvat. Kun deadlinet painavat päälle ja kone sanoo itsensä irti. Kun sitä on jaksanut kaiken muun ja sitten tärkeänä aamuna loppuu deodorantti ja hammastahna samaan aikaan.
Niitä pieniä ärsyttäviä tapahtumasarjoja, jotka saavat ajattelemaan, että nyt minä kyllä luovutan. Että en vaan jaksa enää.

Sitten sitä yritää tokuttaa itselleen, että ainakin olen terve. Ja että luojan kiitos niin ovat läheisenikin.
Että Afrikian lapset kuolevat ripuliin ja Afganistanissa elinajanodote on 60 vuotta.
Että mitä ovat minun kermaperseongelmani maailman mittakaavassa.
Eivät varmasti mitään, mutta julmestusti ottaa silti päähän.
Ja saakin ottaa.
Totta kai jollain muulla on aina pahempi ongelma kuin minulla. Aina jollain menee huonommin.
Ja jollain menee paremmin.
Mutta entä jos ei kiinnosta osallistua kilpailuun?
Entä jos nämä vain ovat minun murheitani ja minulle todellisia?
Ei sitä lapsellekaan sanota, että voi voi, tuliko mustelma? Älä valita siinä, sinulla ei ole hemofiliaa, joten et kuole siihen.

Inhoan yli kaiken ihmisiä, jotka eivät mitään muuta teekään kuin valittavat sen sijaan, että tekisivät jotain asialle tai yrittäisivät edes kerran nähdä asioissa myös jotain hyvää.
Mutta inhoan myös sitä, että pikkumurheita vähätellään.
Meillä ei ehkä kuolla nälkään, mutta meillä on myös ongelmia.
Jos ihminen purskahtaa itkuun, koska tietty hammastahnamerkki sattuu olemaan kaupasta loppu, hänellä ei oikeasti ole kaikki hyvin. Eikä siinä paljon auta ruoka tai kaksikymmentä vuotta korkeampi elinajanodote.
Kun joku valittaa lähikaupan kassalle, kuinka sataa ja on kylmä, hänellä ei ehkä ole ketään, joka kuuntelisi niitä pieniä murheita.
Ne, jotka mollaavat suosittuja, menestyneitä henkilöitä keskustelupalstoilla, saattavat olla sellaisia, jotka eivät missään saa sanoa asioita, jotka todella painavat.

Joskus sanoilla niinkään ei ole edes merkitystä vaan äänellä, kommunikoinnilla.
Joskus sitä vain haluaa puhua ja tulla kuulluksi.

Besserwisser hissukan vaatteissa

Olen salailija. En yleensä ole se, joka avautuu asioistaan läheisille. Olen monta kertaa todennut, että avautumisia saa melkein aina katua. Jos vaikka koko homma kaatuu ennen aikojaan, sitä joutuu sitten selittelemään asiaa kaikille, joille typeryyksissään on siitä maininnut. Helpompi vaan pitää alusta asti matalaa profiilia.

En myöskään ole ihminen, joka ensitapaamisella paljastaisi todellisen luonteensa.

Kävin kerran ulkona tyypin kanssa, joka paljasti kuvitelleensa, ettei meillä olisi mitään puhuttavaa, koska olin vaikuttanut niin hissukalta. Tiedä sitten, oliko se iloinen yllätys vai täydellinen pettymys, kun en sitten ollutkaan ihan niin hissukka.

Tunnustan, annan monesti hissukan ensivaikutelman. Olin pienenä hirveän ujo ja vieläkin ajoittain epävarma, enkä vieraassa seurassa tykkää pitää itsestäni meteliä. Ahdistun myös tilanteissa, jossa joudun olemaan liikaa keskipisteenä. Lisäksi olen tarkkailijaluonne ja nautin suunnattomasti, kun saan seurata sivusta muiden tekemisiä. Kun ei itse ole liikaa esille, saa paljon enemmän tietoa irti muista. 

Mutta silti kukaan, joka tuntee minut paremmin, ei ikinä kutsuisi minua hissukaksi.

Itse asiassa pikkusiskoni tässä yhtenä päivänä rakastavaan tapaansa vertasi minua Sheldoniin, juuri siihen nimenomaiseen Rillit huurussa- Sheldoniin. Minulla kun on paha tapa olla mieltä asiasta kuin asiasta ja olla mielipiteissäni hyvinkin kärkäs.

Olen nimittäin kaappibesserwisser. Oikeastaan vähän sellainen wisser, joka on niin kaapissa, ettei tajua edes olevansa siellä. Tykkään hengailla itseäni älykkäämpien ihmisten seurassa ja vietän paljon aikaa tyyppien seurassa, joilla on mielipiteitä asioista ja jotka mielellään myös jakavat ne. Koska heidän seurassaan voin itsekin olla niin pain in the ass kuin ikinä haluan, unohdan helposti etteivät kaikki muut halua kuulla mielipiteitäni joka asiasta.

Olen idealisti ja tykkään kyseenalaistaa asioita, enkä aina muista, että kaikki muut eivät ole samanlaisia.

En pidä itseäni erityisen älykkäänä, vaikka en tyhmänäkään. Olen ihan keskivertofiksu, en tipan tippaa akateeminen, mutta yleissivistystä arvostava.

Kunnioitan kyllä myös muiden mielipiteitä ja myönnän olevani väärässä, kun sellainen tilanne kohdalle osuu, (mitä tapahtuu kyllä usein). Minusta vain on kiva tietää asioista, olla niistä jotain mieltä ja verrata sitten mielipiteitäni muiden kanssa. 

Tykkään siis myös kuunnella muiden mielipiteitä. En vain ehkä osaa itse olla tarpeeksi diplomaattinen ja siksi jotkut kuvittelevat, että haluan jyrätä heidät alleni tai että luulen olevani heitä fiksumpi.

Se, että se työpaikan hiljainen ja väritön hissukka, onkin yksityiselämässään katujyräbesserwisser, voi tietysti osoittautua järkytykseksi, eikä varmasti tarvitse sanoa, ettei niitä toisia treffejä sitten koskaan tullut.

Eipä sillä, että olisin asiasta niin pahoillani ollut. Varsinkin kun taisi olla oma vikani, kun ei ulkokuori vastannut sisusta.

Hmm, taidankin tällä kertaa jättää mielipiteeni sanomatta.

Positiivisuudesta

Joskus sitä on niitä hetkiä, kun tuntuu, ettei mikään onnistu tai ettei  mikään onnistu. Joskus on vain niitä hetkiä, kun tuntee olonsa totaalisen luuseriksi.
Itse olen aina ollut niitä, jotka haluavat itkeä itkunsa yksin. En oikeastaan tiedä miksi.
Olen hirveän huono pyytämään apua. Olen tottunut pärjäämään yksin ja avun pyytäminen tuntuu aina jollain tavalla epäonnistumiselta.
Mutta miksi?
Tuntuu, että elämme kultturissa, jossa on vain pakko pärjätä. Voit joko pysyä vauhdissa tai pudota kyydistä.
Että se, joka ei jaksa, osaa tai pärjää vain lakaistaan maton alle, ja josta puhutaan sitten sivulauseessa kissanristiäisissä.
Se, joka epäonnistui. Se joka ei saanut töitä/miestä/naista/lasta. Se joka teki asiat eri tavalla.
Ja se mikä eniten ärsyttää, on se, että joskus tekee hyvää sanoa, että menee päin helvettiä.
En kannata pessimismiä tai ikivanhoissa liemissä rypemistä, mutta en myöskään sitä, että koskaan ei saa mennä huonosti. Totta kai saa, ja jos menee päin helvettiä, niin ei se sillä parane, että sitä peittelee. Joskus sitä saa ja pitää vain olla rehellisesti ärsyyntynyt, surullinen tai mitä ikinä.

 Luin taannoin Annasta jutun siitä, miten lapsuudenperheen roolit vaikuttavat myös parisuhteessa. Aloin miettiä asiaa, koska olen perehtynyt aiheeseen aiemminkin. Totta kai se vaikuttaa, mihin asemaan on perheessään syntynyt.
Itse olen esikoinen, olen tottunut olemaan reipas ja vastuussa muista. Alakouluikäisenä hain kaksi vuotta nuorempaa siskoa iltapäiväkerhosta ja tajusin huolestua, jos hän ei tullut suoraan kotiin koulusta, niin kuin oli sovittu. Olen omaksunut ajatuksen, että minun on pakko olla reipas ja pärjätä, koska minuun luotetaan.
En tiedä missä vaiheessa reippaus kääntyi itseäni vastaan.
Tai oikeammin jäi päälle.
Äitini sanoi joskus, miten on aina luottanut minuun siinä, missä pelännyt siskoni puolesta. Hän sanoi aina tiennensä, että minä pärjään.

Ja minähän pärjään. En itsekään epäile sitä. Minä pärjään kyllä.
Se vain, että jostain syystä unohdin opetella, miten ei pärjätä. Unohdin opetella, miten pyydetään apua tai miten myönnetään heikkoutemme jonkun toisen seurassa. Jotenkin kuvittelen, että pitää olla vahva ja jaksaa, vaikka mikä olisi. Haavani nuolen sitten yksin.
Eikä siinä varmasti muuten mitään, mutta se avun pyytäminen.
Joskus sitä ihminen vain tarvitsee apua. Joskus minä tarvitsen apua.
Ja se on ihan okei. Ei aina tarvitse hymyillä, olla positiivinen ja pärjätä.
Voi sitä joskus pyytää apuakin.
Koska rehellisesti sanottuna sen kaiken roskan kerääminen sisälle uuvuttaa.
Ja vielä enenmmän uuvuttaa, kun joutuu hymyilemään entistä leveämmin sitä uupumusta peittääkseen.