Pienen ihmisen murheet

Kaikilla on varmasti niitä hetkiä, kun yrittää tasapainotella muutenkin ohuella nuoralla ja joku vielä tulee ja kippaa soralastin niskaan.
Niitä hetkiä, kun rahat on muutenkin vähissä ja vakuutuslaskut saapuvat. Kun deadlinet painavat päälle ja kone sanoo itsensä irti. Kun sitä on jaksanut kaiken muun ja sitten tärkeänä aamuna loppuu deodorantti ja hammastahna samaan aikaan.
Niitä pieniä ärsyttäviä tapahtumasarjoja, jotka saavat ajattelemaan, että nyt minä kyllä luovutan. Että en vaan jaksa enää.

Sitten sitä yritää tokuttaa itselleen, että ainakin olen terve. Ja että luojan kiitos niin ovat läheisenikin.
Että Afrikian lapset kuolevat ripuliin ja Afganistanissa elinajanodote on 60 vuotta.
Että mitä ovat minun kermaperseongelmani maailman mittakaavassa.
Eivät varmasti mitään, mutta julmestusti ottaa silti päähän.
Ja saakin ottaa.
Totta kai jollain muulla on aina pahempi ongelma kuin minulla. Aina jollain menee huonommin.
Ja jollain menee paremmin.
Mutta entä jos ei kiinnosta osallistua kilpailuun?
Entä jos nämä vain ovat minun murheitani ja minulle todellisia?
Ei sitä lapsellekaan sanota, että voi voi, tuliko mustelma? Älä valita siinä, sinulla ei ole hemofiliaa, joten et kuole siihen.

Inhoan yli kaiken ihmisiä, jotka eivät mitään muuta teekään kuin valittavat sen sijaan, että tekisivät jotain asialle tai yrittäisivät edes kerran nähdä asioissa myös jotain hyvää.
Mutta inhoan myös sitä, että pikkumurheita vähätellään.
Meillä ei ehkä kuolla nälkään, mutta meillä on myös ongelmia.
Jos ihminen purskahtaa itkuun, koska tietty hammastahnamerkki sattuu olemaan kaupasta loppu, hänellä ei oikeasti ole kaikki hyvin. Eikä siinä paljon auta ruoka tai kaksikymmentä vuotta korkeampi elinajanodote.
Kun joku valittaa lähikaupan kassalle, kuinka sataa ja on kylmä, hänellä ei ehkä ole ketään, joka kuuntelisi niitä pieniä murheita.
Ne, jotka mollaavat suosittuja, menestyneitä henkilöitä keskustelupalstoilla, saattavat olla sellaisia, jotka eivät missään saa sanoa asioita, jotka todella painavat.

Joskus sanoilla niinkään ei ole edes merkitystä vaan äänellä, kommunikoinnilla.
Joskus sitä vain haluaa puhua ja tulla kuulluksi.