Kun sanat eivät tule

Writer's block...

That bitch!

Olen aina osannut ilmaista itseäni paremmin kirjoittamalla kuin puhumalla.
Oikeastaan aloitin tarinoiden keksimisen jo ihan pienenä. Silloin tosin kutsuin niitä barbie-leikeiksi. Muistan, miten valvoin pitkiä aikoja sängyssä iltasadun jälkeen kehittäen juonia leikkeihin.
Pikkusiskoni väittää nykyään, että tuhosin hänen mielikuvituksensa. Hän joutui nimittäin tottumaan pienestä asti siihen, että minä keksin leikit. Ja niitä ideoitahan oli.
Hän tosin oli äärimmäisen hyvä näyttelemään rooleja ja luomaan hassuja ääniä henkilöille.
Mutta hän onkin meistä se, joka osaa ilmaista itseään puhumalla.

Kun aloin olla liian vanha leikkimään, kehittelin edelleen juonia salaa. Häpesin sitä, että halusin vielä leikkiä, mutta en voinut päästää irti satumaailmastani.
Olin varmaan suunnilleen ala-asteen (tai alakouluhan se nykyään on) viimeisillä luokilla, kun tajusin, että en oikeastaan halua leikkiä barbeilla. Ne olivat muovisi, epäaitoja ja sotkivat. Minä halusin vain ne tarinat.
Niinpä aloin kirjoittaa niitä paperille ja tajusin, että oli paljon hauskempaa, kun mielikuvituksen tiellä ei ollut enää barbien rajoitteet. (Kuten se, että kuten hollywoodissa, niilläkin äiti näytti saaneen lapsensa suunnillen kymmenvuotiaana.)

Häpesin tosin kirjoittamistanikin. Se tuntui aina niin hölmöltä, turhalta jotenkin.
Ja kuitenkin se oli minulle iso lohtu. Tapa paeta todellisuudesta.
Tavallaan se on vieläkin.
Ja tavallaanhan edelleen häpeän sitä, salailen ainakin.

Olen kateellinen kaikille, jotka ovat kasvaneet taiteilijaperheessä. Tai ainakin saaneet kannustusta toteuttaa taiteellisia haaveitaan.
Minun piireissäni tehdään järkeviä asioita.
Vanhempani menivät naimisiinkin vain, koska olivat lähes kolmekymppisiä ja silloinhan kuuluu mennä naimisiin. Hankkivat lapset ja unohtivat, että ovat muutakin kuin vanhempia. Tai ehkä eivät halunneetkaan olla muuta.
Koska mitä väliä on itselle tai parisuhteella, kun kasvattaa lapsia?

Oikeastaan kaikki ystävänikin tekevät asioita, sillä perusteella, että niin on järkevää tai että niin kuuluu tehdä.
Eikä siinä tietenkään ole mitään pahaa.
Mutta ei kai siinäkään, jos ei halua tehdä niin?

Se vain, että johonkin mieleni syvyyksiin on iskostunut ajatus, että se on väärin.
Olen yrittänyt tehdä järkeviä asioita. Olen hokenut itselleni, että kirjoittaminen on tyhmää ja humpuukia niin kauan, että olen alkanut itse uskoa siihen.
Vasta kun uskalsin ilmoittautua kirjoittajaopintoihin ja jouduin näyttämään kirjoituksiani muillekin, aloin saada itseluottamusta. En ollutkaan ihan huono.
Lisäksi sain kirjoittamisesta kiinnostuneita kavereita, jotka ymmärsivät ja jakoivat tuntemuksiani.
En ollutkaan ihan hullu.

Toisaalta kirjoittamisopiskelun myötä paine kirjoittamisesta on kasvanut.
Ennen saatoin kiroitella mitä vain, ihan vain itseäni varten.
Nyt mietin koko ajan laatua. Yritän miellyttää muita, nähdä teksin muiden silmin.
Vaikka kirjoittaisin vain huvikseni, en koulua varten.

Se, että tiedän nyt olevani ihan ok, aiheuttaa sen, että kaiken mitä kirjoitan, pitäisi myös olla ok. Huteja ei saa tulla.
Mutta kun koko ajan miettii laatua, jää määrä helposti vähäiseksi.
Kun sen nimenomaan pitäisi olla toisinpäin. Ensin määrä, sitten laatu. Kirjoita ensin, editoi sitten.

Tämä kaikki on johtanut siihen, että sitä ei enää pystykään kirjoittamaan.
Sitä tuijottaa ruutua ja kylmä hiki alkaa virrata.
Pakko olla luova. Pakko olla hyvä. Pakko pakko pakko!

Kun loppujen lopuksi kyse on kuitenkin vain ilmaisukeinosta, tavasta purkaa tunteita.