Ajatuksia - liikaa vai liian vähän?

Joskus mietin, onko normaalia ajatella niin paljon, kun itse ajattelen.
Aloin ensimmäisen kerran miettiä asiaa, kun kämppikseni selitii, miten hänellä soi melkein aina joku kappale päässä.
Kyllähän nyt itse kullakin joskus joku (yleensä se rasittavin) renkutus jämähtää päähän, mutta normaalisti päässäni ei paljon laulella. Sen sijaan minulla on huomattavia vaikeuksia keskittyä esimerkiksi luennoilla tai töissä. Ajatukset alkavat harhailla ja kelailen päässäni huomaamattani jotain keskustelua, kehittelen juonta tai pohdin muuten vain jotain enemmän tai vähemmän olennaista.
Joskus olen tajunnut, että joku on oikeasti luullut minua hieman yksinkertaiseksi, kun olen liian monta kertaa ollut täysin kujalla tilanteesta, kun olen ollut syventyneenä omiin ajatuksiini. (Tarkemmin sanottuna melkein kaikki työpaikallani ovat luulleet.)

Minulla on onneton suuntavaisto, ei tarvitse montaa metriä kävellä väärään suuntaan, kun olen jo ihan hukassa. Tämäkin johtuu osaksi siitä, että kävelen yleensä ympäristölleni sokeana omiin ajatuksiini keskittyneenä.
Pikkusiskoni taas aina tietää missä ollaan tai minne mennään. Hän näkee aina kaiken, mukaanlukien keskellä katua tanssivat mummot.
Sen sijaan minulla on järjettömän hyvä ihmismuisti. Pienstä asti olen saanut selville asioita aikuisten sivulauseista ja rakentanut niistä kokonaista kuvaa päässäni.
Jos ystäväni ovat joskus maininneet jonkun minulle tuntemattoman henkilön, on hyvin todennäköistä, että muistan henkilön seuraavassakin keskustelussa. Olen monesti turhautunut, kun ihmiset alkavat puhua henkilöstä, josta ovat puhuneet aiemminkin ja aloittavat keskustelun, kun en tietäsi asiasta mitään.
Uskokaa pois, minä tiedän.
Olen yksinkertaisesti kiinnostunut ihmisistä.

Vähän liiankin paljon.
Pelkään nimittäin, että minulla on tulevaisuus oikein pahimman luokan Ulla Taalasmaana, kun nyt jo kehittelen jos minkälaisia teorioita naapurista kuuluviin outoihin ääniin.

Eikä siinä muuten mitään, asioiden pohtiminen on hauskaa, mutta joskus pelkään, että menetän oikeasta elämästä paljon, kun vietän niin paljon aikaa pääni sisällä.
Varsinkin kun se kaikki, mitä pohdin, ei ole kovinkaan kehittävää. Joskus mietin esimerkiksi sitä, miten puhelimet toimivat. En voi vaan ymmärtää, miten ihmeessä pystyn keskustelemaan toisella puolella maapalloa olevan ihmisien kanssa niin, että kykenemme kuulemaan toistemme äänet. Ei vain mene jakeluun.

Kysymys kuuluukin: Mietitkö vain vai teetkö myös? Jalat maassa vai pää pilvissä?

P.S. Ohessa kuvia syksyn Dublin-reissulta. Aurinko paistoi, mutta ilma alkoi olla jo raikkaan kirpeä. Voi että miten aloin äkkiä kaivata syksyä eilisen kesäfiilistelyn sijaan. Syksy on ehdottomasti lempivuodenaikani. Tuntuu, että se on ainoaa aikaa, jolloin ei tarvitse esittää mitään tai yrittää liikaa. Voi polttaa kynttilöitä, käyttää syysvärejä, kääriytyä vilttiin ja juoda luvattoman paljon kahvia. Parasta.