Kesä - uhka vai mahdollisuus?

Kesä on täällä. Vihdoin.
Sen kunniaksi haluan jakaa tekstin, jonka kirjoitin viime vuonna loppukesästä kirjoittajatreffeillä.

Syyskuu. Pimeät illat ja kylmät aamut. Kirpeys.
Kuollut kesä.
Mitä tapahtui?
Milloin päivät vaihtuivat viikoiksi? Viikot kuukausiksi?
Minne aika katoaa?
Niin paljon suunnitelmia. Niin paljon aikaa.
Aamukahvia rannalla.
Lounaita ulkoilmassa.
Pitkiä iltoja. Pitkiä öitä.
Hän lähti lomalle niin rehvakkaana.
Lomalle. Nähdään syksyllä.
Nyt on syksy.
Alkaa arki.
Alkaa elämä.
Aamukahvia kotona.
Lounasta kuppilassa.
Pitkiä iltoja. Television ääressä.
Kirpeät aamut. Veemäiset asiakkaat.
Arki.
Vihdoin voi olla suunnittelematta. Pettymättä.
Elää vain. Arkea.
Olla onnellinen.
Ei jatkuvaa esittämistä.
Loma on ohi.
Mitä hän teki lomalla?
Lomailin. hän vastaa.
Se oli totta.

Joskus tuntuu, että koko elämä pitäisi ehtiä elää kesän aikana. Ehkä parikin elämää.
Ja ellei onnistu, no, huonompi homma.

Mutta mistä kesässä sitten oikeasti on kyse?
Henkilökohtaisesti:
Merestä
Veneistä
Vierasvenesatamista
Kesäteatterista
Hämäräristä öistä
Aikaisista aamuista
Ihmisistä
Retkistä
Viinihetkistä
Kahvista
Uudesta maksimekosta
Mansikoista
Jäätelöstä
Ukonilmoista
Kesäsateesta
Hulluudesta
Siitä ettei tiedä
Siitä ettei halua tietää

Kesällä voi tehdä paljon sellaista, jota talvella ei voi.
Se vain, että se kaikki jää niin helposti myös tekemättä, ellei ole varovainen.
Ne suuret jutut.
Ei ehkä ole aikaa, rahaa, seuraa.
Ja sitten sitä pettyy, itseensä, muihin.
Tuntuu, että kaikilla muilla on paljon hauskempaa.

Kumma, miten kukaan ei oleta, että talvella pitäisi koko ajan olla ohjelmaa tai suunnitelmia.
Talvella ihmisillä on oikeus hengailla kotona collegepöksyissä ja virttyneessä villapaidassa.
Mutta ei kesällä herraparatkoon.

Siksipä olen keksinyt uuden suunnitelman. Ei ne isot jutut vaan ne pienet.
Ne jutut, mistä oikeasti pidän. Yllämainitut.
Ei stressiä, vain pieniä hetkiä.
Muutama isompi juttu suunniteltuna, mutta muuten haluan vain nauttia niistä pienistä jutuista syyllisyyttä tuntematta. Yrittämättä miellyttää ketää muuta.

Katsoa mitä tapahtuu.

Pienen ihmisen murheet

Kaikilla on varmasti niitä hetkiä, kun yrittää tasapainotella muutenkin ohuella nuoralla ja joku vielä tulee ja kippaa soralastin niskaan.
Niitä hetkiä, kun rahat on muutenkin vähissä ja vakuutuslaskut saapuvat. Kun deadlinet painavat päälle ja kone sanoo itsensä irti. Kun sitä on jaksanut kaiken muun ja sitten tärkeänä aamuna loppuu deodorantti ja hammastahna samaan aikaan.
Niitä pieniä ärsyttäviä tapahtumasarjoja, jotka saavat ajattelemaan, että nyt minä kyllä luovutan. Että en vaan jaksa enää.

Sitten sitä yritää tokuttaa itselleen, että ainakin olen terve. Ja että luojan kiitos niin ovat läheisenikin.
Että Afrikian lapset kuolevat ripuliin ja Afganistanissa elinajanodote on 60 vuotta.
Että mitä ovat minun kermaperseongelmani maailman mittakaavassa.
Eivät varmasti mitään, mutta julmestusti ottaa silti päähän.
Ja saakin ottaa.
Totta kai jollain muulla on aina pahempi ongelma kuin minulla. Aina jollain menee huonommin.
Ja jollain menee paremmin.
Mutta entä jos ei kiinnosta osallistua kilpailuun?
Entä jos nämä vain ovat minun murheitani ja minulle todellisia?
Ei sitä lapsellekaan sanota, että voi voi, tuliko mustelma? Älä valita siinä, sinulla ei ole hemofiliaa, joten et kuole siihen.

Inhoan yli kaiken ihmisiä, jotka eivät mitään muuta teekään kuin valittavat sen sijaan, että tekisivät jotain asialle tai yrittäisivät edes kerran nähdä asioissa myös jotain hyvää.
Mutta inhoan myös sitä, että pikkumurheita vähätellään.
Meillä ei ehkä kuolla nälkään, mutta meillä on myös ongelmia.
Jos ihminen purskahtaa itkuun, koska tietty hammastahnamerkki sattuu olemaan kaupasta loppu, hänellä ei oikeasti ole kaikki hyvin. Eikä siinä paljon auta ruoka tai kaksikymmentä vuotta korkeampi elinajanodote.
Kun joku valittaa lähikaupan kassalle, kuinka sataa ja on kylmä, hänellä ei ehkä ole ketään, joka kuuntelisi niitä pieniä murheita.
Ne, jotka mollaavat suosittuja, menestyneitä henkilöitä keskustelupalstoilla, saattavat olla sellaisia, jotka eivät missään saa sanoa asioita, jotka todella painavat.

Joskus sanoilla niinkään ei ole edes merkitystä vaan äänellä, kommunikoinnilla.
Joskus sitä vain haluaa puhua ja tulla kuulluksi.