Laukkujuttuja

Hei, nimeni on Mia ja olen materialisti.

Uusi suomen kielen sanakirja (Nurmi, Gummerus 1998) määrittää termin seuraavasti:
"Materialisti: aineellista hyvinvointia, omaisuutta, rahaa tavoitteleva maanläheinen ihminen, joka laiminlyö henkisiä arvoja."

Viimeistä kohtaa en mene allekirjoittamaan, mutta muuten aika lailla osui nappiin.
Minä rakastan materiaa.
En tosin mitä tahansa rojua, yleisesti ottaen vihaan rojua.
Kaupoissa tulee ihan paha olo, kun maailma on niin täynnä kaiken maailman roskaa, joka ihan hyvin olisi voinut jättää valmistamatta.

Mutta ne omat tavarani. Voih, niistä en voisi luopua.

Minun vauvani, Furlani, jonka ostin keväällä isältäni joululahjaksi saamallani lahjakortilla.
Kutsun sitä aikuisten laukuksi, ensimmäiseksi sellaisekseni.
Tykkään hurjana! Aivan ihana ja vuori on vieläpä laadukasta pinkkiä (!) puuvillakangasta. Omistan myös ison ruskean nahkalaukun, jota en tullut kuvanneeksi, sillä se kesälomailee dustbagissään kaapissa. Sekin on aivan ihana, mutta vuorikangas on polyesteriä, mikä hieman häiritsee. Mutta ulkoahan se on nahkaa, mikä tietysti on pääasia. Ruskean laukun ostin varmaan viitisen vuotta sitten Helsingistä ja todella hyväkuntoinen on edelleen.

Kolmas nahkalaukkuni on oranssi pussukkamallinen, jonka äitini toi tuliaisiksi aikoinaan Italiasta, suunnilleen viisi vuotta sitten myöskin. Viime kesänä tämä roikkui olallani harva se päivä, mutta tänä vuonna en ole käyttänyt vielä kertaakaan.
Osasyynä tietysti nuo sateet, mistä johtuen olen roikottanut olalla Fred Perryn navysinistä kangaskassia.

Neljäs ja viimeinen nahkalaukkuni on pikkuruinen vintagemulberry.
Aivan valloittava, vaikkakin kokonsa puolesta haasteellinen. Sisään ei tosiaan mene kuin pikkuinen rahapussukka, puhelin ja avaimet. Iltalaukuksi kyllä oivallinen, koska en voi sietää ns. bilelaukkuina clutcheja yms. koska niitä pitää roikottaa kädessä. Pikkumulberry jättää kädet kivasti vapaiksi, eikä tarvitse murehtia, että unohtuikohan se laukku nyt taas jonnekin.

Sitten niihin muihin laukkuihin, eli luottomerkkiini Longchampiin. Kuvasta itse asiassa, kröhöm, puuttuu vielä yksi kyseisen merkin laukku. Pikkuinen punainen, joka oli mukanani Utössä juhannuksena ja on siis edelleen matkatavaroiden joukossa.
Kuvastahan ei siis ihan tarkalleen saa lukumäärästä selvää, kun nuo nahkalaukutkin tuossa tuppaavat roikkumaan, mutta yhdeksänhän niitä yhteensä on, Longchampeja. Hups!

Mutta puolustukseni sanon, että olen niitä jo aika monta vuotta keräillytkin ja hyvin käytettyjä ovat. Isoin ruskea on mahduttanut sisäänsä ison kasan viikonloppuroinaa läppäreineen ja laahannut junan lattioita Vaasanvuosieni aikana ja ainoastaan kulmissa kulumaa. Viininpunainen toimii talvisin koulukassina ja on saanut pariin kertaan kahvitkin päälleen, eikä muuten jäänyt tahraa.
Oranssin ostin Pariisista vuosi sitten ja siinä kyllä on jotain ihmeen mustia länttejä, mutta toisaalta on sitä ympäriinsä raahattukin ja käsitelty aika huolettomasti.
Että sellaista.

Ei näitä nyt niin hirveästi kai ole. Ja kaikkia käytän.
Tai no, myönnettäköön, että nuo pikkuisimmat on kyllä tätä nykyä melko turhia. Ne olivat ensimmäiset Longchampini ja silloin alta parikymppisenä niitä kyllä tuli käytettyä, mutta iän myötä sitä romua tulee jotenkin raahattua mukana entistä enemmän ja tulee noita isompia suosittua.
Mutta jotenkin en raaski luopuakaan.
Vihreä nimittäin oli ihkaensimmäiseni. Pienen punaisen ostin Englannista siellä asuessani ja pienen oranssin taas ostin, kun Englannissa ranskalaisella tytöllä oli samanlainen ja ihastuin siihen kovin.

Vihreän satulamallin ostin Andorrasta kirjoitusten jälkeisenä kesänä. Se oli mukanani Englannissa ja on varmaan edelleen käytetyin laukkuni. Se lähtee yleensä aina mukaan matkoille, koska reissussa tykkään, kun laukun saa olan yli.

Ja näyttäähän ne kivalta tuossa roikkumassa ;) sisustuselementtinä ikään kuin :D Samoin kuin kirjapino lattialla...

Vai mitä tykkäätte?

Paluu ulkosaaristoon

Voi Utö, Utö...
Juuri sieltä palasin ja hinku olisi kova jo takaisin.
Ei mikään maailmanhistorian lämpimin reissu, mutta mitä siitä, villapaidat ja veden- ja tuulenblokkaavat varusteet on keksitty.

Ja luoja, miten helppoa siellä on hengittää.
Kun istun rantakalliolla ja tuijotan merelle, tiedän olevani täsmälleen oikeassa paikassa. En kaipaa muualle.
Jo menomatkalla istuin ilmaa uhaten lähes yksinäni kannella, kun suurin osa matkustajista oli kerääntynyt sisätiloihin. Tosin minulla olikin villapaita, paksu huppari sekä vedenpitävät housut ja takki, joten erityisen karaistunut en tosiaan ole.
Mutta kuten kuvastakin näkee, aurinkolaseillekin oli tuolla matkalla tarvetta! (Paluureisuulla satoi.)

Mutta mitäpä pienestä tuulenvireestä, kun maisemat ovat tällaiset.
Ja pieni vinkki niille, jotka tulevat helposti huonovointisiksi merenkäynnissä, oli sitten kyse ruotsinlaivoista tai pienemmistä aluksista: menkää kannelle! Takaan, että auttaa.
Sillä on varmaan jotain tekemistä sen kanssa, että ulkoilmassa ja näköetäisyydellä merestä kroppa jotenkin paremmin osaa valmistautua keinuntaan. Ehkä, en ole mikään anatomia-asiantuntija, kunhan vain tykkään keksiä teorioita.

Itse en ole erityisen herkkä keinuttelulle, mutta en myöskään kuulu niihin onnellisiin, joita pahinkaan myrsky ei hetkauta.
Muutamaan pahempaan syysmyrskyyn olen laivalla osunut ja on tuntunut, töistä kun ei valitettavasti voi kannelle karata.

Kirjoittelin kyseisestä saaresta jo aiemmin, mutta tänä vuonna lähtöpaikka on muuttunut. M/S Aspö lähtee nykyään toiselta puolelta jokea, läheltä föriä.

Mitähän sitä vielä sanoisi?
Haluan takaisin. Kaupungissa ollessa kaikki tuntuu olevan pielessä, enkä osaa enää hengittää.

Kun sanat eivät tule

Writer's block...

That bitch!

Olen aina osannut ilmaista itseäni paremmin kirjoittamalla kuin puhumalla.
Oikeastaan aloitin tarinoiden keksimisen jo ihan pienenä. Silloin tosin kutsuin niitä barbie-leikeiksi. Muistan, miten valvoin pitkiä aikoja sängyssä iltasadun jälkeen kehittäen juonia leikkeihin.
Pikkusiskoni väittää nykyään, että tuhosin hänen mielikuvituksensa. Hän joutui nimittäin tottumaan pienestä asti siihen, että minä keksin leikit. Ja niitä ideoitahan oli.
Hän tosin oli äärimmäisen hyvä näyttelemään rooleja ja luomaan hassuja ääniä henkilöille.
Mutta hän onkin meistä se, joka osaa ilmaista itseään puhumalla.

Kun aloin olla liian vanha leikkimään, kehittelin edelleen juonia salaa. Häpesin sitä, että halusin vielä leikkiä, mutta en voinut päästää irti satumaailmastani.
Olin varmaan suunnilleen ala-asteen (tai alakouluhan se nykyään on) viimeisillä luokilla, kun tajusin, että en oikeastaan halua leikkiä barbeilla. Ne olivat muovisi, epäaitoja ja sotkivat. Minä halusin vain ne tarinat.
Niinpä aloin kirjoittaa niitä paperille ja tajusin, että oli paljon hauskempaa, kun mielikuvituksen tiellä ei ollut enää barbien rajoitteet. (Kuten se, että kuten hollywoodissa, niilläkin äiti näytti saaneen lapsensa suunnillen kymmenvuotiaana.)

Häpesin tosin kirjoittamistanikin. Se tuntui aina niin hölmöltä, turhalta jotenkin.
Ja kuitenkin se oli minulle iso lohtu. Tapa paeta todellisuudesta.
Tavallaan se on vieläkin.
Ja tavallaanhan edelleen häpeän sitä, salailen ainakin.

Olen kateellinen kaikille, jotka ovat kasvaneet taiteilijaperheessä. Tai ainakin saaneet kannustusta toteuttaa taiteellisia haaveitaan.
Minun piireissäni tehdään järkeviä asioita.
Vanhempani menivät naimisiinkin vain, koska olivat lähes kolmekymppisiä ja silloinhan kuuluu mennä naimisiin. Hankkivat lapset ja unohtivat, että ovat muutakin kuin vanhempia. Tai ehkä eivät halunneetkaan olla muuta.
Koska mitä väliä on itselle tai parisuhteella, kun kasvattaa lapsia?

Oikeastaan kaikki ystävänikin tekevät asioita, sillä perusteella, että niin on järkevää tai että niin kuuluu tehdä.
Eikä siinä tietenkään ole mitään pahaa.
Mutta ei kai siinäkään, jos ei halua tehdä niin?

Se vain, että johonkin mieleni syvyyksiin on iskostunut ajatus, että se on väärin.
Olen yrittänyt tehdä järkeviä asioita. Olen hokenut itselleni, että kirjoittaminen on tyhmää ja humpuukia niin kauan, että olen alkanut itse uskoa siihen.
Vasta kun uskalsin ilmoittautua kirjoittajaopintoihin ja jouduin näyttämään kirjoituksiani muillekin, aloin saada itseluottamusta. En ollutkaan ihan huono.
Lisäksi sain kirjoittamisesta kiinnostuneita kavereita, jotka ymmärsivät ja jakoivat tuntemuksiani.
En ollutkaan ihan hullu.

Toisaalta kirjoittamisopiskelun myötä paine kirjoittamisesta on kasvanut.
Ennen saatoin kiroitella mitä vain, ihan vain itseäni varten.
Nyt mietin koko ajan laatua. Yritän miellyttää muita, nähdä teksin muiden silmin.
Vaikka kirjoittaisin vain huvikseni, en koulua varten.

Se, että tiedän nyt olevani ihan ok, aiheuttaa sen, että kaiken mitä kirjoitan, pitäisi myös olla ok. Huteja ei saa tulla.
Mutta kun koko ajan miettii laatua, jää määrä helposti vähäiseksi.
Kun sen nimenomaan pitäisi olla toisinpäin. Ensin määrä, sitten laatu. Kirjoita ensin, editoi sitten.

Tämä kaikki on johtanut siihen, että sitä ei enää pystykään kirjoittamaan.
Sitä tuijottaa ruutua ja kylmä hiki alkaa virrata.
Pakko olla luova. Pakko olla hyvä. Pakko pakko pakko!

Kun loppujen lopuksi kyse on kuitenkin vain ilmaisukeinosta, tavasta purkaa tunteita.

Kesä - uhka vai mahdollisuus?

Kesä on täällä. Vihdoin.
Sen kunniaksi haluan jakaa tekstin, jonka kirjoitin viime vuonna loppukesästä kirjoittajatreffeillä.

Syyskuu. Pimeät illat ja kylmät aamut. Kirpeys.
Kuollut kesä.
Mitä tapahtui?
Milloin päivät vaihtuivat viikoiksi? Viikot kuukausiksi?
Minne aika katoaa?
Niin paljon suunnitelmia. Niin paljon aikaa.
Aamukahvia rannalla.
Lounaita ulkoilmassa.
Pitkiä iltoja. Pitkiä öitä.
Hän lähti lomalle niin rehvakkaana.
Lomalle. Nähdään syksyllä.
Nyt on syksy.
Alkaa arki.
Alkaa elämä.
Aamukahvia kotona.
Lounasta kuppilassa.
Pitkiä iltoja. Television ääressä.
Kirpeät aamut. Veemäiset asiakkaat.
Arki.
Vihdoin voi olla suunnittelematta. Pettymättä.
Elää vain. Arkea.
Olla onnellinen.
Ei jatkuvaa esittämistä.
Loma on ohi.
Mitä hän teki lomalla?
Lomailin. hän vastaa.
Se oli totta.

Joskus tuntuu, että koko elämä pitäisi ehtiä elää kesän aikana. Ehkä parikin elämää.
Ja ellei onnistu, no, huonompi homma.

Mutta mistä kesässä sitten oikeasti on kyse?
Henkilökohtaisesti:
Merestä
Veneistä
Vierasvenesatamista
Kesäteatterista
Hämäräristä öistä
Aikaisista aamuista
Ihmisistä
Retkistä
Viinihetkistä
Kahvista
Uudesta maksimekosta
Mansikoista
Jäätelöstä
Ukonilmoista
Kesäsateesta
Hulluudesta
Siitä ettei tiedä
Siitä ettei halua tietää

Kesällä voi tehdä paljon sellaista, jota talvella ei voi.
Se vain, että se kaikki jää niin helposti myös tekemättä, ellei ole varovainen.
Ne suuret jutut.
Ei ehkä ole aikaa, rahaa, seuraa.
Ja sitten sitä pettyy, itseensä, muihin.
Tuntuu, että kaikilla muilla on paljon hauskempaa.

Kumma, miten kukaan ei oleta, että talvella pitäisi koko ajan olla ohjelmaa tai suunnitelmia.
Talvella ihmisillä on oikeus hengailla kotona collegepöksyissä ja virttyneessä villapaidassa.
Mutta ei kesällä herraparatkoon.

Siksipä olen keksinyt uuden suunnitelman. Ei ne isot jutut vaan ne pienet.
Ne jutut, mistä oikeasti pidän. Yllämainitut.
Ei stressiä, vain pieniä hetkiä.
Muutama isompi juttu suunniteltuna, mutta muuten haluan vain nauttia niistä pienistä jutuista syyllisyyttä tuntematta. Yrittämättä miellyttää ketää muuta.

Katsoa mitä tapahtuu.

Elämäntapavalmentajat ylitöissä

Havahduin tänään jo ties kuinka monennenkymmenennen kerran huomaamaan, kuinka juuri ne itselle kaikkein tärkeimmät ja läheisimmät ihmiset, jotka oikeasti tarkoittavat hyvää ja haluavat vain parasta, ovat juuri ne, jotka kuitenkin onnistuvat loukkaamaan pahiten.
Ne, jotka onnistuvat saamaan aikaan tunteen, että sitä on täysi luuseri  eikä minkään arvoinen.
Ehkä se on juuri se, että he välittävät.
Ilkeistä randomeista on helppo olla piittaamatta.
Mutta omasta perheestä.

Joskus mietin, minkä hemmetin takia kaikilla on oikeus arvostella kovaan ääneen niitä, jotka haluavat elää elämäänsä hiukan eri tavalla kuin valtavirta. Jos ei mahduttaudu muottiin, joutuu helposti silmätikuksi, sukulaisten päivittelynkohteeksi. Ihmiset kokevat jopa oikeudekseen tulla huomauttelemaan päin naamaa, koska tottahan sitä nyt saa neuvoa, kun toinen kerran on niin tyhmä, ettei tajua, miten asiat kuuluu hoitaa.
Lapsellista-blogin Anna kirjoitti taannoin, miten on kokenut yhteiskunnan suhtautuvan komanteen lapseen: että se on liikaa. Siinä missä yksi on liian vähän, kaksi se normi, on kolmas jo jotain, mitä pitää perustella tuntemattomillekin utelijoille. Kaikki eivät edes viitsi enää onnitella!

Samanlaisen ilmiöön olen törmännyt itsekin, hiukan eri näkökulmasta tosin.
Oma lähtökohtanihan on tämä: opiskelen, teen töitä, en seurustele. Ei kai siinä periaatteessa ole mitään ihmeellistä, ei minusta ainakaan. Sama tilannehan on lukemattomilla muillakin reiluparikymppisillä nuorilla.
Siitä huolimatta elämäntilanteeni ilmeisesti loukkaa ihmisiä.

Yksi: Opiskelen. Siinähän on jo monta asiaa pielessä. Ensiksikin en tiedä, koska valmistun. Rikos! Toiseksikin, en tiedä mikä minusta tulee. Rikos! Kolmanneksi, humanisti, ei varmaa työpaikkaa. Rikos!

Kaksi: Teen töitä. Sekin on tietysti väärin. Ensiksikin, ei vakituista tai edes jatkuvaa työsopimusta (teen keikkahommaa omasta vapaasta tahdostani) edes kesäajaksi. Rikos! En tee täyttä päivää. Rikos! Tykkään kun voin tehdä töitä, kun aikatauluihini sopii, olla tekemättä, kun ei sovi. Väärin! Rikos!

Kolme: En seurustele. Sehän nyt on itsestäänselvästi rikos. Ei tarvitse edes eritellä.

Ei tulisi heti ajatelleeksi, että yhden pienen ihmisen elämäntilanteessa voi olla niin monta asiaa pielessä. Mutta ilmeisesti voi.
En tiedä, miksi minun elämäni pelottaa muita niin paljon, että heidän pitää olla jatkuvasti kertomassa, miten voisin sitä muuttaa.

Kenellekään ei tule mieleen ajatella, että ehkäpä olen tarkoituksella muokannut elämästäni tällaista. Että ehkä oikeasti olen tyytyväinen näin.
Koska enhän minä voi olla. Koska eihän kukaan halua olla kaksivitonen sinkku, ikuinen opiskelija ja pätkätyöläinen. Sehän on sitä, mitä nimenomaan yritetään välttää.

Ja pahintahan on, että hetkittäin kommentoijat saavat minutkin uskomaan, että elämäni on syvältä eikä minkään arvoista.
Ne hetket, kun olen vain liian väsynyt selittämään, puolustamaan tai hymyilemään tekopirteästi. Aina joku onnistuu juuri silloin pistämään tikulla murtuneen suojakuoren läpi ja minun tekee mieli paeta kotiin itkemään surkeaa elämääni.

Mutta kaikillahan niitä hetkiä on. Kaikkia ärsyttää oma elämänsä joskus. Kaikki valittavat joskus töistä, koulusta tai elämästään muuten vain.
Minulla vain ei ilmeisesti ole oikeutta siihen.
Jos olen väsynyt töiden jälkeen, minun pitäisi vain olla kiitollinen, kun minulla on kerrankin töitä. Jos minulla on kurssien deadlineja, on muilla kandeja ja graduja. Jos minä haluan viettää aikaa yksikseni, se on säälittävää, koska minähän nyt olen aina yksin. Pikemminkin minun pitäisi olla iloinen muiden seurasta.

Enkä oikeasti välittäisi, vaikka muut ihmiset ajattelisivatkin minusta niin.
Mutta se, että he saavat minut itsenkin ajattelemaan niin.
Mikä oikeus ihmisillä on saada minut ajattelemaan, että minun elämäni on vääränlaista?
Olisko oikeasti niin paljon pyydetty, että joskus ihmiset voisivat vain pitää neuvonsa ja mielipiteensä ominaan ja yksinkertaisesti vain kuunnella ja yrittää ymmärtää. Olla tukena.

Jos minulla on huono päivä ja valitan, se ei tarkoita, että vihaan elämääni.
Se tarkoittaa, että minua ärsyttää.
En halua aikaa itseoppineelle elämäntapaohjaajalle, vaan haluan vain ruikuttaa hiukan, että tulisi parempi mieli.

Miksikö nostan tästä haloon?
Osuiko tämä kenties arkaan paikkaan?

En yritä väittää, että haluan elämäntilanteeni olevan tällainen ikuisesti. Kyllä minäkin varmasti joskus tulen haluamaan parisuhteen, vakaamman työpaikan, kaikkea sitä.

Mutta tällä hetkellä minulla on ihan oikeasti hyvä olla näin.
Ei sitä tarvitse uskoa, ellei halua, mutta olisi kiva, jos viitsisi edes teeskennellä uskovansa.

Arvostaisin paljon, jos joku edes joskus keksisi sanoa jotain positiivista elämästäni.
Tienaan kuitenkin ihan hyvin siihen nähden, etten ole jatkuvasti sidottuna työpaikkaani. Opiskelen, koska haluan kehittyä siinä, mistä nautin ja missä olen oikeasti ihan hyvä. Olen vapaa tulemaan ja menemään, miten haluan. Ja minusta ihan oikeasti on kiva olla yksin. Ehkä olen vähän erakko. Pidän kyllä seurasta, mutta tykkään myös olla yksin.
Tulen toimeen, en ole velkaa kenellekään, minulla on ystäviä, perhe, olen kiinnostunut asioista. Kyllä, varmasti haluan tulevaisuudessa lapsia, mutta juuri nyt minusta on ihanaa, kun ei tarvitse olla vastuussa muista kuin itsestäni.

Ihan oikeasti, rakkaat sukulaiset, ystävät ja tuttavat! Pyydän. Tiedän ettette tarkoita pahaa. Tiedän, että olen herkkänahkainen. Tiedän, että olette vain huolissanne. Mutta minä pärjään kyllä, ihan tosissaan.
Olisi tosi kiva, jos joskus saisin ihan vain elää tässä ja nyt. Ihan rauhassa.
Kun haluan neuvoja, pyydän niitä, lupaan sen.
Kiitos!

Sunnuntaitunnelmia

Sunnuntaita!

On ihan parasta, kun viikonloppuaamut alkavat järjettömällä yliannostuksella kahvia ja tv-hömppäuusinnoilla. Oma lauantaiaamusuosikkini Matkaoppaat ei jostain syystä eilen tullutkaan, mikä oli pienoinen järkytys. Tänään kuitenkin päivän pelasti Maajussille morsian sekä salkkarit.
Tunnustaako kukaan muu kyseisiä sarjoja seuraavansa?

Kahvia on kulunut jopa kaltaiselleni kofeiiniaddiktille hirveä määrä, mutta valitettavasti silti runokirjojen keskelle hautautuminen ei houkuttele yhtään.
Runous on itselleni kirjallisuuden lajeista ehdottomasti haastavin ja melkein aina enemmän pakkopulla kuin viihdykettä.
Päivä runoanalyysin parissa onkin melko vastenmielinen ajatus, mutta eipä asiaa voi auttaakaan. Pakko mikä pakko. Vaikka rehellisesti sanottuna suursiivous tuntuisi hyvinkin houkuttelevalta juuri nyt.

Piilopaikka

Kirjoittelin Majakkasaaripostauksessa siitä, miten meren äärellä tunnen aina olevani oikeassa paikassa. Meri liittyy voimakkaasti myös suosikkipiilopaikkaani Tukholmassa. Vaikka olen työpaikassani koko ajan meren ympäröimänä, nautin aina, kun pääsen hetkeksi raittiiseen ilmaan ja jonnekin, missä voin olla näkymätön, kuka tahansa. Paikka löytyy Skeppsholmenista
Kävelen joko Gamla Stanin läpi tai vain ohitan sen rannan kautta, sitten vain Strömbrunin yli ja eteenpäin rannanvierustaa muun muassa Grand Hotelin ohitse ja vielä Skeppsholmsbrunin yli.
Saarelta löytyy muun muassa Moderna Museet sekä Kungliga Konsthögskolan, mutta ne eivät itseäni muutaman tunnin "karkumatkoilla" kiinnosta, vaan tyydyn istuskelemaan rannassa vesipullon kanssa (aina haaveilen kahvista, mutta jostain syystä en ikinä kuitenkaan sitä saa aikaiseksi ostaa mistään matkan varrelta) ja tuijottelen merta.

Yleensä minulla on mahdollisuus näihin päiväkävelyihin vain syksyisin ja keväisin, koska teen toista linjaa muina vuodenaikoina, mutta syksy ja kevät ovatkin parhaita vuodenaikoja kyseiselle paikalla. Keväällä se muistuttaa tulevasta kesästä, kun rantakivikot sulavat ja lumikasat pienenevät. Kesän jälkeen taas nauttii syksyisenraikkaasta ilmasta ja synkästä vedestä.

Siinä istuessa tulee olo, että voisin ehdottomasti asua Tukholmassa. Olen jo pidemmän aikaa miettinyt, että sinne voisi olla kiva muuttaa ainakin hetkeksi, ihan jo ruotsia paremmin oppiaksenikin.
Syksyllä onkin edessä ns. olosuhteiden pakosta muutto johonkin, mutta totta puhuen odotan jo tätä pakollista uutta alkua. Olen huono tekemään asioita ilman pakkoa. Helposti jämähdän siihen tuttuun ja turvalliseen, koska se on helppoa.
Mutta koska vuokraisäntäni palaa syksyllä, minun on aika lähteä. Nyt vain pitäisi keksiä, että minne. Hinku olisi lähteä Tukholmaan, mutta se vaikeuttaisi opiskeluja. Vaikka eihän tuo ylitys mikään mahdoton matka olisi ja töitäkin pystyisin jatkamaan.
Voi kun saisinkin jostain rohkeutta oikeasti toteuttaa tuo suunnitelma.
Ehkä piilopaikassani uskoisinkin siihen, mutta täällä kotisohvalla (tai oikeastaan sängyllä) päätös tuntuu huomattavasti pelottavammalta.
Voi että, kun joku vaan tulisi ja sanoisi, että nyt lähdetään, eikä antaisi vaihtoehtoja. Mistähän haltijakummin voi rekrytoida?

Pahoittelen onnetonta kuvanlaatua (varsinkin kahdessa ensimmäisessä), kuvat on napattu kiireessä puhelimen kameralla.